Dalidan koti Montmartressa, yksityistalo, näkymä Pariisiin

Dalidan koti sijaitsee osoitteessa 11 bis rue d’Orchamps, Montmartren kukkulalla, Pariisissa. Rauhallinen katu muistuttaa maalaismaisemaa ja vapautta – juuri sitä Dalida etsi sydämensä kipeästi Pariisin keskeltä. Vuonna 1975 televisiohaastattelussa hän totesi: »Olen aina rakastanut Montmartrea, se on ollut niin rauhallinen ja hiljainen, että ostin tämän talon heti nähdessäni», tarkentaen, että kaupunginosa herätti hänessä mielikuvia maaseudusta aivan Pariisin keskellä.
Dalidan koti, toukokuusta 1962 hänen kuolemaansa 3. toukokuuta 1987 asti
Toukokuussa 1962 tarve tilasta ja vapaudesta ajoi hänet Montmartrelle ja ostamaan tämän 1900-luvun alun tyyliin rakennetun kodin, »Belle au Bois Dormant -linnan», joka kätkeytyy korkeiden muurien taakse.

Kirjailija Céline asui siinä vuodesta 1929 lähtien, sittemmin läheisellä Girardon-kadulla. Talon osti kreivi, ja hänen vaimonsa kuoltua vuonna 1961 se laitettiin myyntiin. Sekä Dalida että Jean-Paul Belmondo olivat kiinnostuneita, mutta lopulta Dalida voitti tarjouskilpailun.

Dalidan kuoleman jälkeen koti myytiin ja jaettiin useisiin ylellisiin asuntoihin. Yksi niistä, 100 neliömetrin asunto, myytiin jopa yli 2,3 miljoonalla eurolla!

On kuitenkin edelleen mahdollista ihailla tätä rakennusta ulkopuolelta.
Ihanteellinen paikka asua Montmartren kukkulalla
Kaksi korttelia Place du Tertre -aukiolta, Montmartren korkeimmalla kohdalla, rue d’Orchamps johtaa ylös rue Lepic -kadulle, Galetten myllyn eteen. Turistit harvoin eksyvät sinne – rauhallinen keidas kaupungin sydämessä. Talosta avautuu näkymä koko Pariisiin, ja Moulin Rougen siivet erottuvat taivaalla.

Talo on kolmikerroksinen ja siinä on kaunis etelään päin oleva parveke. Sieltä Dalidalla oli näkymä Madeleineen, Invalidihotelliin ja kauempana Eiffel-torniin.
Elämää Dalidan Montmartren kodissa
Dalida muutti taloon toukokuussa 1962. Vuotta aiemmin Cannesin festivaali oli sinetöinyt hänen eronsa Lucien Morisseen, jolle hän jätti asunnon rue d’Ankarassa. Muutaman kuukauden ajan hän asui äitinsä ja veljiensä kanssa kaksitasoisessa asunnossa, jonka oli ostanut heille viidennessätoista kaupunginosassa. Juuri sen aikaa tarvittiin löytämään unelmakoti Montmartrelta.

Kiertueillaan Ranskassa ja ulkomailla läheiset muistavat sunnuntai-iltoja rue d’Orchampsilla, jolloin he pelasivat korttia (rummyä – Dalida vihasi häviämistä). Siellä vaihdettiin myös tuhansia showbisneksen juoruja… ja valtavia salaatteja.

Jo eläessään hänen talonsa oli fanien pyhiinvaelluspaikka. Jotkut viettivät tunteja odottamassa hänen poistumistaan. Ariane Ravier kertoo kirjassaan *Dalida passionnément* (Favre-kustannus) tästä tapauksesta: »Hän tuli toimistosta huutaen: ’En kestä tätä enää! Soitan poliisille! Ei tämä kestä!’ Hän oli punainen kuin kirsikka… Bruno onnistui rauhoittamaan hänet, kuvitellen skandaalin: poliisi rue d’Orchampsilla! ’Mutta unohda se. Älä välitä heistä.’ ’En kestä enää. Olen sairas, minun pitää mennä lääkäriin ja minun pitää meikata, minun pitää myrkyttää itseni, koska tiedän heidän olevan siellä. En kestä enää. Haluan olla rauhassa.’»

Mutta hän tiesi myös, mitä velkaa faneilleen. Huhtikuussa 1986 nuori ihailija kutsuttiin jopa lounaalle hänen luokseen, yhdessä toistakymmentä muuta henkilöä. Hän oli kaukana loistavan tähden imagostaan. »Hän oli hyvin luonnollinen ja iloinen. Hän otti meidät vastaan farkuissa ja ilman meikkiä sekä otti aikaa jutella jokaisen kanssa. Vuodet ovat vierineet, mutta en ole unohtanut idoliani: »Elän hänen kauttaan. Hän tuo minulle hyvää mieltä päivittäin.»

Hän pitikin omasta naapurustostaan. Dalida viihtyi Moulin de la Galettessa, 50 metriä kotoaan, missä hän aina istui pöytäänumero kolmeen lähellä ikkunaa.