Kansallispäivä, kuin olisitte siellä

14. heinäkuuta 1789 oli seurausta Ranskassa vallinneesta tilasta pitkän taloudellisen ja poliittisen kriisin jälkeen, vuosina 1783–1789.
Ranskan ja sen asukkaiden tila
Vanhan hallintojärjestelmän loppuvaiheessa valtio oli köyhtynyt ja rahakirstu tyhjä. Taloudelliset vaikeudet olivat pahentuneet Amerikan sodan myötä. Verotuksen epäoikeudenmukaisuus herätti suuttumusta etuoikeutetun aseman ulkopuolella olevissa. Maanviljelijät valittivat huonoista sadoista, vehnän ja viinin heikosta myynnistä.

Kriisistä huolimatta valtiovarainministeri Calonne kieltäytyi säästämästä ja rahoitti toimintansa lainoilla.

Huolestuneena alijäämän laajuudesta ministeri kuitenkin pyrki lieventämään väärinkäytöksiä. Elokuussa 1786 hän esitti kuninkaalle uuden veron, maaveron, jonka oli määrä kerätä kaikilta maanomistajilta, aatelisilta tai porvarisilta, sekä sisäisten tullimaksujen poistamisen, viljan vapaata liikkuvuutta, maaverojen ja suolaveron vähentämisen sekä maakunnallisten neuvoa-antavien kokousten perustamisen. Enimmäkseen etuoikeutettuja koostunut aatelisten kokous hyväksyi osan uudistuksista, mutta kieltäytyi käsittelemästä veroprojektia ennen kuin alijäämän laajuus oli selvitetty. Kuningas lähetti heidät pois (25. toukokuuta).

Juuri tähän ajankohtaan lienee sijoittunut vallankumouksen siemenet. 14. heinäkuuta 1789 oli jo liikkeellä.
Johtajien ymmärtämättömyys meneillään olevien tapahtumien kehityksestä
Uusi ministeri, Loménie de Brienne, omaksui edeltäjänsä ajatukset ja esitti hankkeet Pariisin parlamentille. Tämä puolestaan vaati selvitystä valtiontaloudesta ja erityisesti ilmoitti, että vain parlamentilla oli oikeus hyväksyä uusi vero. Parlamentaarikkojen itsepäisyyden edessä kuningas karkotti heidät Troyes’iin, mutta yleinen tyytymättömyys pakotti hänet kutsumaan heidät takaisin (syyskuu 1787).

Kun talouskriisi paheni, Brienne pyrki ottamaan suuren lainan, jonka kuningas pakotti parlamentin hyväksymään vastoin sen tahtoa. Oikeusministeri Lamoignon yritti riistää parlamentaarikoilta oikeuden rekisteröidä itselleen myönnetyt asetukset. Kuningas lähetti parlamentin lomalle (8. toukokuuta 1788). Pian maita ravistelivat väkivaltaiset mellakat. Pian pankrotin uhka pakotti Briennen 8. elokuuta 1788 ilmoittamaan säätyjen yleiskokouksen koollekutsumisesta 1. toukokuuta 1789. Ludvig XVI ja hänen ministerinsä toivoivat, että kokous rauhoittaisi mielialoja (viimeiset säätyjen yleiskokoukset olivat olleet vuonna 1614). Muutamaa päivää myöhemmin ministeri Brienne korvattiin Neckereillä (25. elokuuta).
Säätyjen yleiskokouksen koollekutsuminen 1. toukokuuta 1789 1 200 edustajaa kokoontui Versailles’iin 5. toukokuuta. (Jos haluat vierailla Versailles’issa, napsauta Kaikki varaukset Versailles’iin.) Säätyjen yleiskokous koostui kolmesta "säädystä": aatelistosta, papistosta ja kolmannesta säädystä (nykyään puhuttaisiin kolmesta "vaalilautakunnasta"). Jokainen tavoitteli tietysti erilaisia päämääriä. Pian kävi ilmi, että keskustelut pettivät kolmannen säädyn (kansan) odotukset ja päätyivät puoliväliin epäonnistumiseen. Kansanedustajat julistautuivat kansalliskokoukseksi 17. kesäkuuta. Sitten 20. kesäkuuta kolmannen säädyn aloitteesta, pallokentän valan aikana, kansalliskokous julistautui perustuslakia säätäväksi kokoukseksi, jonka tehtävänä oli laatia perustuslaki ja päättää itsevaltiuden lopettamisesta. Se aloitti tehtävänsä 9. heinäkuuta. Kuningas hyväksyi sen lokakuussa. Muutamassa päivässä tapahtumien kierre pääsi vauhtiin… eikä pysähtynyt enää. Ranska oli valmis syvälliseen murroksen Ancien Régimen kanssa. Bastiljin valtaaminen oli osa kansalaisten ja poliittisen liikkeen mobilisaatiota, joka vähitellen levitti levottomuutta Ranskan kuningaskunnan kaupunkeihin kesällä 1789. Se seurasi poliittista vallankumousta, jota säätyjen yleiskokouksen edustajat, edelleen Versailles’issa kokoontuneet, olivat käynnistäneet. Tietenkin Versailles on vain 15 km Pariisista, ja yhteydet pariisilaisten edustajien kanssa olivat tiheät. Pariisin levottomuudet juuri ennen 14. heinäkuuta 1789 Pariisin kansan levottomuus saavutti huippunsa sen jälkeen, kun Jacques Necker, geneveläinen rahoittaja ja poliitikko, finanssiministeri, oli erotettu vuonna 1787. Hänet kutsuttiin takaisin Ludvig XVI:n luo elokuussa 1788 ministerin arvonimellä kansan pysyvän tukemisen vuoksi. Hän oli myös Madame de Staëlin isä, geneveläinen ja ranskalainen romaanikirjailija, kirjeenvaihtaja ja filosofi. Neckerin toinen erottaminen 11. heinäkuuta 1789 ilmoitettiin 12. heinäkuuta journalisti Camille Desmoulinsin toimesta. Lisäksi palkkasotilaiden (kuningaskunnan) läsnäolo Pariisin lähistöllä huolestutti väestöä. Pariisilaiset pelkäsivät, että näitä ulkomaisia sotilaita, jotka oli sijoitettu pääkaupungin ympärille kesäkuusta lähtien, käytettäisiin säätyjen yleiskokousta vastaan tai toteutettaisiin oletettu "patriootien" joukkomurha. Kansalliskokouksen väittelyjen kaiku ja julkisuus vaikuttivat yhtä paljon kansalaisten mobilisaatioon kuin "kansalaisten eri kerroksissa kertyneet viha ja pelot". Pelko "aateliston salaliitosta", pelko nälänhädästä, jota ruokki "nälänhädän sopimuksen" harhaluulo, jonka tarkoituksena oli näännyttää väestö. 14. heinäkuuta leivän hinta saavutti korkeimman tasonsa sitten Ludvig XIV:n hallituskauden alun. Viljan kysymys oli tuolloin vallankumouksen ytimessä. Mellakoitsijat, käsityöläiset, kauppa-apulaiset, joista kaksi kolmasosaa osasi lukea, vahvistivat näitä pelkoja. Kapinaa kuohui koko Pariisissa Lähes kymmenen päivän ajan, 9.–17. heinäkuuta, puhkeili välikohtauksia Pariisin tullikamarien (octrois) luona. Noin neljäkymmentä kymmenestä neljästäkymmenestäviidestä tulliportista poltettiin. Mellakoiden tavoite oli selvä: poistaa tullimaksut Pariisiin vapauttaakseen kaupankäynnin. Vaikka sillä ei ollut suoraa yhteyttä Bastiljin valtaukseen, "porttien piiritys", jossa pariisilaiset ja "rosvot" sekoittuivat, oli jo merkki kapinasta. Mutta se oli vielä kaukana kuninkaan erottamisesta ja hänen teloituksestaan Place de Grèvessä (nykyään Place de la Concorde). Pariisin ja Bastiljin puolustus vuonna 1789 Bastilji, jossa paroni de Besenval oli varastoinut asevaraston ruutia, tunnettiin strategisesta heikkoudestaan. Sen kuvernööri joutui vastatuuleen ylemmiltään. Besenval itse väittää yrittäneensä löytää sille korvaajan alkukesästä. Vuonna 1789 hän oli Île-de-Francen sotilaspiirin sekä rajaseutujen ja Pariisin varuskunnan komentaja. Toukokuussa hän palautti järjestyksen ankarasti Saint-Antonen esikaupungissa Bastiljin lähellä. Vastaanotettuaan hänen vaatimuksensa hallitus kuitenkin kieltäytyi vahvistamasta Pariisin varuskuntaa. Mutta se teki virheen arvioissaan. 12. heinäkuuta, ärsyyntyneenä hallituksen passiivisuudesta, hän päätti vetää joukkonsa pois Pariisista. Tämä päätös oli odottamaton seuraus: se mahdollisti väestön ryöstää Invalidihotellin (aseiden takia) ja marssia Bastiljiin (ruudin ja ammusten vuoksi).

Vuonna 1789 Bastiljin linnoitusta puolusti 32 sveitsiläistä sotilasta Salis-Samaden rykmentistä sekä 82 sotainvalidia.

Bastiljin valtaaminen 14. heinäkuuta 1789

Bastiljin valtaaminen täytti kaksi käytännön tarvetta.

Kapinalliset olivat nimittäin hankkineet aseita Invalidien talosta, mutta he tarvitsivat ruutia ja ammuksia. Useiden lähteiden (huhujen) mukaan Bastiljin vankilassa oli niitä. Todellisen tarpeen lisäksi oli myös tarve kaataa monarkian sortovaltaan liitetty Bastiljin symboli.

Sunnuntaiaamuna 12. heinäkuuta 1789 pariisilaiset kuulivat Neckerin erottamisesta. Uutinen levisi Pariisiin. Keskipäivällä Palais-Royalissa nuori, tuolloin vielä vähän tunnettu asianajaja ja journalisti Camille Desmoulins nousi Foy-ravintolan tuolille ja puhutteli ohikulkijoita kehottaen heitä ”ottaa aseet kuninkaan hallitusta vastaan”.

14. heinäkuuta kello kymmeneltä aamulla kapinalliset ottivat haltuunsa aseet Hôtel des Invalides -rakennuksesta. Kuvernöörin kieltäydyttyä luovuttamasta aseita lähes 80 000 hengen joukko – joista tuhat taistelijaa – marssi sinne ottamaan ne väkivalloin.
Invalideiksi kutsutut sotilaat, jotka vartioivat paikkaa, eivät näyttäneet olevan halukkaita ampumaan pariisilaisia. Muutaman sadan metrin päässä useat ratsuväki-, jalkaväki- ja tykistörykmentit olivat leiriytyneet Champ-de-Marsin esplanadille Pierre-Victor de Besenvalin komennossa. Tämä ei ollut varma miehistään ja päätti perääntyä joukkoineen Saint-Cloudin ja Sèvresin suuntaan.
Kansanjoukko valtasi paikalta 30 000–40 000 mustaruutipyssyä sekä kaksikymmentä tykkiä ja yhden haupitsin. Pariisilaiset olivat nyt aseistettuja. Heiltä puuttui enää ruutia ja luoteja, ja huhuttiin niitä olevan Bastiljin linnassa.
Ensimmäinen lähetystö Pariisin vaalijoukon edustajista lähetettiin Bastiljiin. Kapinallisten, erityisesti läheisistä työläiskaupunginosista kuten Saint-Antonin esikaupungista – missä Réveillonin tapaus oli ennakoinut vallankumouksen alkua – painostamina vaalijoukon edustajat lähettivät lähetystön Bastiljin komentajalle Bernard-René Jordan de Launaylle. Lähetystö vastaanotettiin ystävällisesti, jopa kutsuttiin lounaalle, mutta se lähti tyhjin toimin.
Kello 11.30 toinen lähetystö, Thuriot’n aloitteesta, saapui linnoitukseen. Komentaja lupasi olla avaamatta tulta ensimmäisenä. Aseistautunut kansanjoukko, joka oli saanut aseensa Invalidesista, kokoontui Bastiljin edustalle. He olivat myös tuoneet viisi edellisenä päivänä Invalidesista ja Garde-Meublesta (mukaan lukien kaksi hienoa, kultakoristeisia näytekanuunaa, jotka Siamin kuningas oli lahjoittanut Ludvig XIV:lle sata vuotta aiemmin) kaapattua kanuunaa.
Ääni, jonka kapinalliset erehtyivät luulemaan komentajan käskykäskyksi tykistötulta, laukaisi ensimmäiset hyökkäykset. Kapinalliset tunkeutuivat linnoitukseen vartiotuvan katolta ja hyökkäsivät siltaan ketjuja kirveillä.
Kello 13.30 Bastiljin 82 invalidisotilaan ja 32 sveitsiläissotilaan (Salis-Samaden rykmentistä) avattua tulen kapinallisia vastaan nämä jatkoivat hyökkäystään linnoitukseen surmaten noin sata ihmistä. Kolmen ja puolen tunnin ajan Bastilji oli säännöllisen piirityksen kohteena.
Kello 14.00 kolmas lähetystö saapui Bastiljiin, joukossa abbé Claude Fauchet, ja kello 15.00 neljäs. Jälkimmäinen, Pariisin kaupungintalon pysyvän komitean valtuuttamana, saapui virallisesti rumpujen soidessa ja lippu liehuessa merkkinä virallisesta luonteestaan, mutta ei saavuttanut mitään.
Päinvastoin parlamentaarikot joutuivat musketointitulituksen kohteeksi, joka osui joukkoon. Linnoituksen varuskunnan sotilaat ja piirittäjät vaihtoivat laukauksia.
Kello 15.30 61 Ranskan kaartin sotilasta – pääosin Reffuveillesin krenatöörejä ja Lubersacin kiväärimiehiä – komentajanaan sotamajuri Wargnier ja kersantti Antoine Labarthe saapui taistelun keskellä Bastiljin edustalle. Kokenut joukko pääsi Orme-kunnaalle viiden kanuunan ja yhden haupitsin kanssa. He asettuivat tuliasemiin ja suunnasivat tykkinsä linnoituksen ampuma-aukkoihin, ajoivat tykkimiehet ja erilliset ampujat pois ja käänsivät kaksi muuta kanuunaa sisäpihan ja Arsenal-puutarhan yhdistävään porttiin, joka pian murtui niiden edessä.
Tästä lähtien väkijoukko ryntäsi sisään Bastiljiin, mutta Ranskan kaartin sotilaat pysyivät rauhallisina kaaoksen keskellä ja muodostivat aidan sillan toiselle puolelle. Tällä varotoimenpiteellä he pelastivat tuhansien ihmisten hengen, jotka olisivat voineet pudota vallihautoihin.
Eristyksissä olleena komentaja de Launay, huomattuaan hyökkääjien jatkavan taistelua huolimatta suurista tappioistaan, neuvotteli porttien avaamisesta luvattuaan, ettei piirittäjiä surmattaisi antautumisen jälkeen.
Kapinalliset, joiden joukossa oli noin sata kuollutta ja 73 haavoittunutta, tunkeutuivat linnoitukseen, ottivat haltuunsa ruudin ja luodit sekä vapauttivat seitsemän vankia. Linnoituksen varuskunta otettiin vangiksi ja vietiin kaupungintaloon oikeudenkäyntiä varten. Matkalla de Launay pahoinpideltiin, murhattiin miekalla, ja hänen päänsä leikattiin irti kokin apulaisen Desnotin veitsellä. Pää nostettiin keihään nokkaan. Myös de Launayn ja Pariisin pormestarin Jacques de Flessellesin – joka oli surmattu maanpetoksen syytöksin – päät kannettiin keihäissä pitkin katuja pääkaupungissa aina Palais-Royalille asti. Useat invalidit kuolivat myös matkan aikana.

Seuraukset Bastiljin valtauksesta vuonna 1789

Linnoituksen lisäksi vankien lisäksi siellä säilytettiin Pariisin poliisipäällikön arkistoja.
Nämä arkistot ryöstettiin järjestelmällisesti. Ranskan kaartilaiset levittivät osan niistä linnoituksen vallihautoihin. Jo 15. heinäkuuta, Bastiljin valtauksen jälkeisenä päivänä vuonna 1789, kunnalliset viranomaiset yrittivät saada ne takaisin. Vuonna 1798 löydetyt arkistot säilytettiin Arsenalinkirjastossa ja luetteloitiin 1800-luvulta lähtien (60 000 asiakirjaa, jotka sisälsivät 600 000 sivua, pääasiassa salaisia kirjeitä, kuulusteluja, kuninkaan osoittamia anomuksia sekä vankien kirjeenvaihtoa).
Bastiljin valtauksen vangit vuonna 1789.

Heitä oli seitsemän. Neljä väärennyksestä syytettyä Jean Lacorrège, Jean Béchade, Jean-Antoine Pujade ja Bernard Larroche katosivat pysyvästi väkijoukkoon. Auguste-Claude Tavernier (joka oli yrittänyt murhata Ludvig XV:n ja ollut vangittuna 4. elokuuta 1759 lähtien, siis kolmekymmentä vuotta) sekä kreivi Jacques-François Xavier de Whyte de Malleville, joka oli suljettu mielisairauteen perheensä pyynnöstä, vangittiin uudelleen seuraavana päivänä. Solagesin kreivi, joka oli ollut vangittuna vuodesta 1784 lähtien isänsä pyynnöstä "hirvittävien tekojen" vuoksi, palasi maatilalleen lähelle Albia, jossa hän kuoli noin vuonna 1825.

Bastiljin purkaminen kesti vuoden valtauksen jälkeen vuonna 1789

Bastiljin purkaminen alkoi 15. heinäkuuta Pierre-François Palloin johdolla. Se kesti noin vuoden. Palloy käynnisti kaupallisen operaation muuntamalla Bastiljin ketjut patrioottisiksi mitaleiksi ja myymällä sormuksia, joissa oli palanen entisestä linnoituksesta. Hän myös tilasi rakennuksen pienoismalleja, jotka lähetettiin kaikkien Ranskan departementtien prefektuureihin. Lisäksi hän muutti kaiken mahdollisen puu- ja rautaseppätöiden osat uskonnollisiksi ja kultilliseksi esineiksi. Suurin osa kivistä käytettiin kuitenkin Concorde-sillan rakentamiseen.

Bastiljin valtauksen symbolina markiisi de La Fayette lähetti yhden linnoituksen avaimista George Washingtonille, Yhdysvaltain vallankumouksen merkittävimmälle hahmolle ja maan ensimmäiselle presidentille. Se on nykyään näytteillä Mount Vernonin museossa, kenraalin entisessä asuinpaikassa.
Toinen avain lähetettiin Gournay-en-Brayhin, ensimmäisen vallankumouksellisen, joka astui linnoitukseen 14. heinäkuuta 1789, Stanislas-Marie Maillardin syntymäkaupunkiin. Tämä avain on sittemmin kadonnut.

Linnoituksen kello ja kellot säilytettiin Romillyn valimossa Euren departementissa, kunnes se hiljattain suljettiin. Kellopeli on nykyään Euroopan kellomuseossa L’Isle-Jourdainissa (Gers).

Muoti "à la Bastille"

Bastiljin katoaminen ei estänyt sen myyttiä nousemasta uudelleen vallankumouksen aikana "à la Bastille" -muodin (hattuja, kenkiä, viuhkoja) muodossa.

Vallankumouksen kääntöpuoli: Terrori

Valitettavasti Bastiljin valtauksella oli autoritaarisen ja verisen hallinnon seurauksena. Se johti kuninkaan Ludvig XVI:n ja hänen puolisonsa Marie-Antoinetten sekä tuhansien muiden ihmisten teloittamiseen giljotiinilla (17 000 on arvioitu teloitetun suuressa Terrorissa vuosina 1793–1794).

Teloitettujen joukossa oli tiedemies Lavoisier. Tiedättekö, mitä yksi hänen tuomareistaan sanoi?

”Tasavalta ei tarvitse tiedemiehiä, se tarvitsee oikeutta.”

Tällä tuomionsa myötä tuomari päätti kuuluisimman kemistin kautta aikojen, Antoine Lavoisier’n, elämän. Hänet mestattiin giljotiinilla 8. toukokuuta 1794 Ranskan vallankumouksen kaaoksen keskellä. Lavoisierta pidetään nykyaikaisen kemian isänä. Hän oli ensimmäinen, joka erotti ilman komponentit, paljasti hapen ja hiilidioksidin alkuaineet, hajotti veden ja tunnisti vedyn. Myöhemmin hän siirtyi biologiaan ja kuvasi keuhkoissa tapahtuvat kaasujen vaihdot. Kun Lavoisier teloitettiin lavalla, hänen ystävänsä, kuuluisa matemaatikko Lagrange, lausui: »Tähän päähän leikattiin vain sekunnissa, mutta Ranskalta saattaa kestää satoja vuosia saada toinen hänen kaltaisensa.»